Opetuslapsen päiväkirja

Mitä, jos Jumala ei vastaa myöntävästi siihen mitä pyydämme? Mitä, jos elämässämme tapahtuu kauheita asioita, tarkoittaako se sitä, että Jumala on hyljännyt meidät tai, että uskomme määrä on liian vähäinen? Vai emmekö ole kenties ansainneet siunauksia? Onko elämässämme jokin salainen synti, jonka vuoksi Jumala ei vastaa eikä halua auttaa? Inhimillisesti ajatellen kaikki tuo on järkevää ja mahdollista. Pietari sanoi aikalaisilleen ja jätti tuleville sukupolville viisaan neuvon: Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa” (1. Piet. 4:12). Jospa Jumalan hiljaisuus onkin siunausta? Mitä Jaakob tarkoitti sanoessaan pojalleen Joosefille, että kaikkivaltias antakoon sinulle  siunauksia syvyydestä ? (1. Moos. 49:25). Se kuulostaa aluksi pahaenteiseltä, toisaalta myös turvalliselta. Pahinta uskovan elämässä oikeasti on, että Jumala unohtuu arjessa ja kuvitellaan, että eletään vain ja ainoastaan tätä aikaa

Arkiset päivät voivat soljua eteenpäin kuin lastu laineilla. Nukumme, syömme, juomme, hoidamme lapset, pesemme pyykit. Arki kulkea jollottaa. Olemme tyytyväisiä. Kunnes kirjahyllyn päältä putoaa lasivaasi lattialle. Uskovalle ihan mukava elämä voi olla penseyttä, josta meitä on varoitettu. Lapsuus, ympäristö, itsekkyys, opitut käytöstavat, henkilökohtaiset ongelmat, häpeä, hyväksymättömyys, väheksyminen uhkaavat rikkoa kaiken mukavan. Niitä voi kuitenkin säilöä kannellisessa purkissa varaston perimmäisessä nurkassa. Voimme myös avata purkin, katsoa onko siellä hometta tai kuoria arkisen maailmamme kuin sipulin. Ei ole tarvetta maalata piruja seinille, joku sanoisi. Entä jos elämä kuitenkin hajoaa?  Tuore avioliittoni voi hyvin. Olen varsin hullaantunut mieheeni ja tunteeni syvenevät arkisten päivien jollottaessa. Kuitenkin, joskus paratiisissa on varjoja ja ohdakkeet pistävät, moottori yskii, öljy vuotaa, renkaat kuluvat. Kuin auton vuosihuolto, myös avioliitto tarvitsee hu